Oskari kirjoitti:tossa tulee vastaan varmaan erot noiden kokemusten rajuudessa (ja siinä onko niille edes kunnolla kognitiota). Musta tuntuu näiden osasten hahmottaminen ja sitten rakastaminen ja hyväksyminen oli mulla se tärkein juttu (itku tulee kun tätä nyt ajattelee) koska niitä itseasiassa pelkää ja suorastaan vihaa.
Niin minustakin.
Mettan kehittäminen tuntuisi myös auttavan melkoisesti. Itse ajatellut että pienelle lapselle se oma tunnekokemus on liikaa ja äidin syli tarjoaa sen kehyksen jossa ne voidaan käydä lävitse. Epäilemättä se itse tuotettu metta tarjoaa jotain analogista eli rakastavan ystävällisyyden / rakkauden tunteen, joka sitten tarjoaa ympäristön kokea ne vaikeat tunteet. Integroimisessa sitten vielä tuo "tämäkin on minussa".
Jhanat tuntuvat myös nostavan materiaalia pintaan joka olisi liian kivuliasta muuten kohdattavaksi.
retriitit on niin outoja mielenmaastoja että normaalielämän muurit voi ratketa. Onkohan tuota tuntemusta missä määrin vetäjillä Suomessa? Mä tunnen olleeni hyvinkin "lucky" tässä suhteessa. Tämä on kuitenkin varmaan vielä korostuneempi haaste invidualismiin kasvatettavien länsimaalaisten joukossa (puhumattakaan suomalaisista joilla on kansainvälisissä vertailuissa keskimääräistä turvattomammat kiintymyssuhteet).
Ei mitään tietoa, mutta voisi kuvitella että nuo ilmiöt ovat opettajille jotenkin kollektiivina hämmentävä asia ja niistä on muodostettu jokin käsitys että miten niiden kanssa toimia.
Tässä videossa ihan hyviäkin pointteja niiden traumojen aktivoitumisesta noilla retriiteillä. En tiedä nyt oikein päteekö tuo kritiikki noissa kehenkään tällä puolen atlantia. 45min kestoa.
http://vimeo.com/37880309Varmaan aasialaiset ovat vähintään yhtä pahasti traumatisoituneita kuin länkkäritkin. Voi olla että alustava harjoitus kuten anteliaisuus ja moraalista kiinni pitäminen sekä vahvempi usko ja luottamus sekä opetukseen että opettajiin tarjoaa jotain mitä ilman länkkäri jää.
onko sulla tähän Bhavaan vielä lisää substanssia? Musta tuntuu että tässä prosessissa vapautuu kuin itsessään välittämistä ja lämpöä, jonkinlainen "antautuminen". Viitataanko Bhavalla myös johonkin tällaiseen, kuten mä tosta linkistä supervapaasti tulkiten nyt ymmärrän?
Thanissarolla on sellainen kirjoitus kuin Parados of Becoming, jolla on aika paljon pituutta ja siksi jäänyt lukematta.
Sutta lainaus sit tähän:
http://www.accesstoinsight.org/tipitaka ... .than.htmlLoka Sutta: (Surveying) the WorldI have heard that on one occasion, when the Blessed One was newly Awakened — staying at Uruvela by the banks of the Nerañjara River in the shade of the Bodhi tree, the tree of Awakening — he sat in the shade of the Bodhi tree for seven days in one session, sensitive to the bliss of release. At the end of seven days, after emerging from that concentration, he surveyed the world with the eye of an Awakened One. As he did so, he saw living beings burning with the many fevers and aflame with the many fires born of passion, aversion, and delusion. Then, on realizing the significance of that, he on that occasion exclaimed:
This world is burning.
Afflicted by contact,
it calls disease a "self,"
for by whatever means it construes [anything],
that becomes otherwise from that.
Becoming otherwise,
the world is
held by becoming
afflicted by becoming
and yet delights
in that very becoming.
Where there's delight,
there is fear.
What one fears
is stressful.
This holy life is lived
for the abandoning of becoming.
"Whatever priests or contemplatives say that liberation from becoming is by means of becoming, all of them are not released from becoming, I say.
"And whatever priests or contemplatives say that escape from becoming is by means of non-becoming, all of them have not escaped from becoming, I say.
This stress comes into play
in dependence on all acquisitions.
With the ending of all clinging/sustenance,
there's no stress coming into play.
Look at this world:
Beings, afflicted with thick ignorance,
are unreleased
from delight in what has come to be.
All levels of becoming,
anywhere,
in any way,
are inconstant, stressful, subject to change.
Seeing this — as it has come to be —
with right discernment,
one abandons craving for becoming,
without delighting in non-becoming.
From the total ending of craving
comes fading & cessation without remainder:
Unbinding.
For the monk unbound,
through lack of clinging/sustenance,
there's no further becoming.
He has conquered Mara,
won the battle,
gone beyond all becomings —
Such.