takana on kymmenen vuotta päivittäistä harjoittamista. Ekasta retriitistä 15 vuotta.
Ennen tyrmäsin inkarnaation, koska x ja y. Olin täysin tyytyväinen tähän näkemykseen. Nyt kuitenkin kun harjoitus on edennyt, olen alkanut käytännössä uskomaan sen kummempia ajattelematta vanhojen sielujen olemassaoloon. Se on niin päivänselvää et sellasii kävelee vastaan kaupungilla. Päädyin pussailemaankin joku viikko sitten tuntemattoman naisena kanssa kadulla pakkasessa, koska me molemmat oltiin jonkinlaisia vanhoja sieluja. Spontaanisti pussattiin ja naurettiin, sit toivotettiin hyvää jatkoa.
Buddhalaisia ei kiinnosta okkultismi, ei ole kiinnostanut minuakaan. Paitsi sikäli et on pitäny vaan selviytyä kaikista outouksista mitä mietiskely heittää eteen. En ole uskonut ufoihin, enkeleihin, etäparantamiseen, kiviin jne jne. Mutta nyt musta tuntuu et se on ollu vaan älyn puutetta.
Nyt mä tunnen kivet haasteina, kristallit tai erilaiset hoitavat kivet opettajina, joiden sisällä on tietoisuus. Jos olen jonkun ihmisen seurassa joka aistii menninkäisiä ja tonttuja, havupuita keskellä teollista tilaa, ennustaa ja lukee menneitä elämiä, niin se on musta tosi fine. Mulla ei ole mitään syytä olla uskomatta, tai olla muuttumatta näistä näyistä. Jos googletat "spiritual orgasm" niin tollaset energialiikuttelut on ihan tahdonalaista työskentelyä jo.
Yks vanhasielu oli minusta kummissaan kun valvottiin joku aika sitten yö. Et kun me istuttiin keittiön pöydällä vastakkain, niin mun menneet elämät alko aina muutaman sekunnin hiljaisuuden jälkeen pyörimään näkyjen virtana. Tätä naista ihmetytti et miten ne voi noin nopeesti pyöriä. Sit selitin et buddhalaisessa harjoituksessa ei olla kiinnostuneita näistä hienovaraisista kehoista, vaan siitä et mikä on kokijan intimiteetti/laatu suhteessa näkyyn/tapahtumaan. Et siks ne pörrää niin vilkkaasti, koska mua kiinnostaa jokin muu asia enemmän. Ja et oon molemmissa maailmoissa yhtäaikaa, kaupassa käyminen ja astraaleissa heiluminen on mulle saman painoinen kokemus. Molemmat tapahtuu. Kannan astraalia alepaan, ja alepaa astraaliin.
Siinä sit oltiin ja vähitellen näky ja kohtaaminen syveni. Me ei menty mihinkään jaettuun samadhiin, jaettuun tietoisuuteen (kutos jhana), vaan me jäätiin hienovaraisten kehojen rajalle. Nelos ja vitos jhanan rajamaille. Sit maisteltiin itse elämää, sitä miten tietoisuus haluaa jatkua. Me päästiin ikään kuin halun juurelle. Kohtaan tietoisuudessa josta ajatukset ja suunnat syntyy. Intiimi piste. Vähän ku osais olla tasapainossa jumppapallon päällä pitkään ja tyynenä.
Näissä hetkissä koen tosi vahvana aina ikään kuin inkanaation luonteen tai luonnon. Se haluaa jatkua. Se on jonkinlainen selviytymisvietti. Se on joku alkuvoima, eteenpäin sysäävä halua joka ottaa monia muotoja. Esimerkiksi halun tehdä lapsia. Tai halun vaikuttaa toiseen. Se on tosi tosi älykäs(!!!) . Mutta sille itselle ei ole väliä et mikä se jatkuvuuden muoto tai laajuus on. Se toimii ravuissa, simpukoissa ja minulle itselle tuntemattomissa eliölajeissa ihan yhtälailla. Ihmiset tietty takertuu tähän, eikä näe tätä tunnetta/voimaa sellaisenaan. Ihminen ei voi ikään kuin ihastella jotain asetta tai kukkaa, vaan ihmisen on painettava liipasinta, poimittava kukka irti maasta. Ihminen menettää mahdollisuuden nähdä näitä harvinaisempia laatuja/värejä.
Kutos jhana on ihana, koska silloin vapautuu koko vastakkain asettelusta hetkellisesti. Sillon voi katsoa miten suuri Maya tai Mara työskentelee. Ja se on ihanaa. Jos on vain yksi tilanne, yksi aika ja yksi tila, niin silloinhan inkarnaatio ei voi olla tapahtumatta. Se vaan ei etene lineaarisesti. Inkarnaatio on tavallaan merkityksetön asia. Tietoisuuden evoluutio on tavallaan merkityksetön asia. Mutta se ei tarkoita sitä etteikö se olisi. Koska kyllähän sillä on oma luonne! Sillä on vapauttava luonne. Se maistuu joltain soluhieltä, sen tuntee värinänä. Se saa ääneen vibraaton ja se kruunaa ihmisen läsnäolon sellasella ihmeellisellä tuoksulla. Se on ihan selkeesti tunnistettavissa. Se on terveyttä ja uteliaisuutta.
Mut täähän tunnetaan yleisesti pohdintana vähittäisestä ja äkillisestä valaistumisesta. Siitä et ne molemmat tapahtuu yhtäaikaa, vaikka ne voi ja ne tulee nähdä toistensa vastakohtina, jotka poissulkee toisensa. Et on kaks sadhanaa, hidas ja äkillinen. Itseoivallus ja joku kärsimyksen kertakaikkinen loppuun kuluminen.
Mut joo, meikämando on alkanu uskoon jonkinlaiseen tietoisuuden evoluutioon, vanhoihin sieluihin, muilta planeetoilta tulleisiin tutkimusmatkailijoihin, merenneitoihin, dinosauruksiin ja vaikka mihin. Oon alkanu uskoon et ensimmäinen ja kirkkain elämänmuoto muistuttaa joitain meritähtiä, ja et me ihmisetki ollaan pohjimmiltaan jonkinlaisia kasveja. Uskon henkiin, hyviin ja pahoihin. Uskon et jeesuski elää

Ajatuksii?