Meditointi lisää vääriä muistoja?

[Faranki]

Mutta kysymys kuuluukin. Ymmärtääkö todella vaiko vain kuvittelee ymmärtävänsä?
[...]
Eli onko se lopultakin vain tunne vaiko todellisuutta?

Toki toivon, että se olisi todellisuutta, mutta ei kai voi täysin poissulkea illuusionkaan mahdollisuutta.
Tämä taas natsaisi yhteen noiden valemuistojenkin kanssa.

Onko joku pähkäillyt tätä?

Olen tässä vähän aikaa kirjoitellut blogiin ajatuksiani, ja minulla on ollut jonkin aikaa puolivalmiina kirjoitus joka liittyy tähän aihepiiriin. Viimeistelin tuon kirjoituksen nyt ja julkaisin sen, eli tässä se on kaikille joita kiinnosta: http://linkkuveitsi.blogspot.fi/2016/01 ... tunne.html

Se oleellinen on minusta siis juurikin tuossa tunteen ja todellisuuden kohdalla. Pelkästään se, että asia tuntuu joltakin, ei välttämättä tarkoita mitään. Ja lopulta silläkään ei ole merkitystä, mitä asiat oikeasti ovat, vaan ainoa millä on merkitystä on mitä tapahtuu. Asiat eivät ole sellaisia, jotka oikeasti ovat jotain, vaan asiat ovat asioita jotka tapahtuvat.

Jos ajattelet, että ymmärrät vaikka jonkun henkilön motivaatioita, niin voit esittää kysymyksen: Miten tämä ymmärrys vaikuttaa omaan toimintaani, tai ylipäätään siihen mitä tapahtuu? Jos se ei vaikuta millään tavalla, niin silloin ei oikeastaan ole väliä onko ymmärryksesi todellista vai kuviteltua. Ja jos se vaikuttaa jollain tietyllä tavalla, niin sen ymmärryksen merkitys on siinä miten se vaikuttaa asioihin, jolloin edelleen on melko merkityksetöntä onko se asia todellinen vai kuviteltu.

Kiitos linkistä.
Luin blogikirjoituksesi. Paneudun myöhemmin muihinkin kirjoituksiisi hieman lisää.

Hieno homma, että joku muukin on miettinyt samaa asiaa. Jäsentelit sitä heman eri kulmista kuin minä, mutta lopputulema ehkä oli valitsemiesi esimerkkien valossa liki sama. Oivalluksen tunteeseen ei voi täysin luottaa.

[MarkoH]

Ja sitten taas kysymys:
Itselle sopiva periodi meditointiin on n. 40-50 minuuttia. Minulla ottaa aikaansa ennen kuin pääsen siihen (ehkä 10-15 minsaa) ja pitempikin jakso menee istuessa, mutta en pyri pitämään itsenäni siinä väkipakolla. Tuo periodi menee luontevasti ja aika kuluu tavallaan humauksessa ilman pinnistelyä.

Kuitenkin kun netistä lukee juttuja niin aika moni sanoo, että esim. 2 x 20minuuttia on heille se sopiva. Varmasti siihen vaikuttaa käytettävissä oleva aika myös. (Itselläni on aikaa ja sitä ei tarvitse rajoittaa) Tuntuu loogiselta, että tekee sitä aamuin ja illoin. Aamulla ensinmäiseksi rentouttaa ruuminsa ja mielensä ja illalla viimeiseksi ennen nukkumaan menoa tekee saman. Itse meditoin systemaattisesti vain aamulla. Illalla sängyssä ehkä vähän, mutta en yleensä nykyään.

Kuitenki, olisiko parempi esim. lyhyempi jakso kerrallaan aamuin illoin?
Miten te teette?

Ei sinänsä, sama ei ole hyvä kaikille ja jokainen toimii tavallaan.
Itsellä tuo aaamu on parasta aikaa kun silloin on vähiten hälinää ja meininkiä.
Ja tokko tähänkään mitään "oikeita" vastauksia on olemassa.

Minulla oli tapana istua 20 min jaksoja pitkin päivää, olin työttömänä ja pidin hommasta (työttömänä olemisesta ja meditoimisesta) todella paljon, jolloin päivässä tuli kaikkiaan istuttua useita tunteja. Parhaimmalta se tuntui aamuisin, myöhään illalla ei sitten enää yleensä huvittanut. 20 min oli minulle juuri sopiva, se oli aika joka oli vielä ihan miellyttävää istua, ei kipuja eikä pinnistämistä. Näin meni muutama vuosi, ja sitten se ykskaks lopahti, totesin vaan etten saa tästä enää mitään iloa irti, hyödystä puhumattakaan. Tai en edes toteamalla todennut, se vaan loppui, ihan kun luonnostaan. Samaan tapaan kun on syöty, tiskataan astiat tai aletaan tekemään jotain muuta, samaan tapaan minä lopetin. Siitä on jo jokunen vuosi, en muista tarkalleen kun en pidä päiväkirjaa, mutta tunne tai oivallus siitä etten saavuta paikallaan istumalla mitään sen enempää kuin tiskaamalla tai kävelylenkillä, on säilynyt, ja vahvistunutkin. Se mikä on kokemukseni perusta, säilyy muuttumattomana siirryttäessä hetkestä hetkeen, mitä sitten puuhastelenkin. Tämä on ollut todella hämmästyttävää minulle. Meditaatio, jos tuota sanaa haluaa käyttää, jatkuu ja jatkuu elämässä kuten se tapahtuu. Skarppaan vaan vähän silloin tällöin kun huomaan olevani pihalla. Silloin voi olla hyvä aika kysyä: "Olenko läsnä?" Tuon kysymyksen voi esittää myös sanattomasti, suuntaamalla huomionsa läsnäoloon.

Jostain lehdestä luin kerran jonkun uraa tekevän naisen haastattelun. Kertoi heräävänsä pari tuntia (en muista tarkkaan) ennen töihinlähtöä ja puuhaavansa vähän kaikenlaista siinä. Sanoi meditoivansakin joka aamu. 5 minuuttia. Onhan se ehkä parempi ku ei mitään, mutta oikeasti, 5 min päivässä? En tiedä minkälaista meditaatiota sitten harjoitti. Varmaan jotain tosi kallista ku pitää olla noin tehokastakin

[MarkoH]

Minulla ne tuntoaistimukset jostain syystä nousee muiden yli. En pyri keskittymään tuntemuksiin vaan ne tullee itsestään.
Jos esim. ihoa alkaa kihelmöimään tai tulee tunne, että tukka nousee pysttyyn jne. Ne vaihtelee. Silloin tavallaan kellii siinä tuntemuksessa.

Kun noita tuntemuksia tulee, ovatko ajatukset läsnä noissa tuntemuksissa? Ehkä tiedostamatta? Meinaan että jos päässä pyörii ajatuksia, ne tuppaavat keskittymään milloin minkäkin tuntemuksien vaiheille, aiheuttaen sen että esim. taustalla kuuluva kellon tikitys tai kuikan huuto jää kuulumatta. Silti ne ovat siellä. Ajatus on kiinnostunut milloin mistäkin, aiheuttaen huomion keskittymisen jonka ulkopuolelle jää sitten kaikki muut marjat jotka olisivat poimittavissa. Ajattelu vie hirveesti energiaa, jonka voisi käyttää pelkkään läsnäoloon. Jos osaa, jos opettelee, jos lähtee tälle polulle.

Muistan zen-Joko Beckin sanoneen, että hänellä on jäljellä enää vain yksi kysymys jota hän kysyy itseltään. Se on: "Olenko läsnä?"

Minusta tuo on osuvaa.

Minä ymmärrän tuon kysymyksen niin, että kaikki mitä teen olenko siinä "kybällä" mukana. Kokoko ruumis ja mieli. Olenko hetkessä vai seikkaileeko mieli muualla. Jos ymmärsin oikein kysymyksen niin tuohan on lopultakin meditoinnin kannalta ehkä ainoa ja lopullinen kysymys johonka pystyy vastaamaan vain itse.

Minustakin meditoinnin kaikki erilaiset muodot ovat vaan harjoittelua läsnäolemiseen, kuten hengityksen tarkkailu jne. Jos eivät ole, niin en ole juuri kiinnostunut.

[Faranki]

Minulla oli tapana istua 20 min jaksoja pitkin päivää, olin työttömänä ja pidin hommasta (työttömänä olemisesta ja meditoimisesta) todella paljon, jolloin päivässä tuli kaikkiaan istuttua useita tunteja. Parhaimmalta se tuntui aamuisin, myöhään illalla ei sitten enää yleensä huvittanut. 20 min oli minulle juuri sopiva, se oli aika joka oli vielä ihan miellyttävää istua, ei kipuja eikä pinnistämistä. Näin meni muutama vuosi, ja sitten se ykskaks lopahti, totesin vaan etten saa tästä enää mitään iloa irti, hyödystä puhumattakaan. Tai en edes toteamalla todennut, se vaan loppui, ihan kun luonnostaan. Samaan tapaan kun on syöty, tiskataan astiat tai aletaan tekemään jotain muuta, samaan tapaan minä lopetin. Siitä on jo jokunen vuosi, en muista tarkalleen kun en pidä päiväkirjaa, mutta tunne tai oivallus siitä etten saavuta paikallaan istumalla mitään sen enempää kuin tiskaamalla tai kävelylenkillä, on säilynyt, ja vahvistunutkin. Se mikä on kokemukseni perusta, säilyy muuttumattomana siirryttäessä hetkestä hetkeen, mitä sitten puuhastelenkin. Tämä on ollut todella hämmästyttävää minulle. Meditaatio, jos tuota sanaa haluaa käyttää, jatkuu ja jatkuu elämässä kuten se tapahtuu. Skarppaan vaan vähän silloin tällöin kun huomaan olevani pihalla. Silloin voi olla hyvä aika kysyä: "Olenko läsnä?" Tuon kysymyksen voi esittää myös sanattomasti, suuntaamalla huomionsa läsnäoloon.

Tuo meidän "lähimunkki" sanoo samaa. "Kaikki on meditaatiota". Riippuu siitä miten tekee ja on siinä.
Se kuitenkin on myös sitä mieltä että ne istumissessiot vie siihen syvemmälle. Ehkä sinä et tarvitse niitä enää.
Hän itse edelleen istuu tuntikausia.

Olisi kysymyksiä sille, mutta siellä on yleensä muitakin ihmisiä samalla. En oikeen halua kesksutella omista asioistani kaiken kansan silmien alla. Täytyy joskus yrittää saada yksityinen tapaaminen.

[Faranki]

Minulla ne tuntoaistimukset jostain syystä nousee muiden yli. En pyri keskittymään tuntemuksiin vaan ne tullee itsestään.
Jos esim. ihoa alkaa kihelmöimään tai tulee tunne, että tukka nousee pysttyyn jne. Ne vaihtelee. Silloin tavallaan kellii siinä tuntemuksessa.

Kun noita tuntemuksia tulee, ovatko ajatukset läsnä noissa tuntemuksissa? Ehkä tiedostamatta? Meinaan että jos päässä pyörii ajatuksia, ne tuppaavat keskittymään milloin minkäkin tuntemuksien vaiheille, aiheuttaen sen että esim. taustalla kuuluva kellon tikitys tai kuikan huuto jää kuulumatta. Silti ne ovat siellä. Ajatus on kiinnostunut milloin mistäkin, aiheuttaen huomion keskittymisen jonka ulkopuolelle jää sitten kaikki muut marjat jotka olisivat poimittavissa. Ajattelu vie hirveesti energiaa, jonka voisi käyttää pelkkään läsnäoloon. Jos osaa, jos opettelee, jos lähtee tälle polulle.

Muistan zen-Joko Beckin sanoneen, että hänellä on jäljellä enää vain yksi kysymys jota hän kysyy itseltään. Se on: "Olenko läsnä?"

Minusta tuo on osuvaa.

Minä ymmärrän tuon kysymyksen niin, että kaikki mitä teen olenko siinä "kybällä" mukana. Kokoko ruumis ja mieli. Olenko hetkessä vai seikkaileeko mieli muualla. Jos ymmärsin oikein kysymyksen niin tuohan on lopultakin meditoinnin kannalta ehkä ainoa ja lopullinen kysymys johonka pystyy vastaamaan vain itse.

Minustakin meditoinnin kaikki erilaiset muodot ovat vaan harjoittelua läsnäolemiseen, kuten hengityksen tarkkailu jne. Jos eivät ole, niin en ole juuri kiinnostunut.

Minun täytyy kyllä kysyä tuo sama kysymys. Nimittäin en ole aivan varma. Mielestäni tietyn vaiheen jälkeen ajatukset lakkaa. Huomaan että ne menee joskus "piiloon" ja yrittää sieltä vaivihkaa huudella. Kuitenkin kun pää tavallaan tyhjenee niin tulee jonkunmoinen vajoaminen. Kuulen kyllä kaiken (pidän silmiä kiinni, en raollaan) ja aistinkin ympäristöä, mutta sillä ei tunnu olevan mitään merkitystä. Vajoaa vain siihen. Sitten tulee erilaisia asistimuksia, ei aina mutta hyvin usein.

Esimerkiksi eilen tuli tunne, että meditaation jälkeen oli vaikea riuhtaista itseään "sieltä" pois. Oli jotenkin poissaoleva fiilis koko aamupaivän ja ihan kuin mieli olisi ollut jossain muualla. Edelleen siinä samassa tilassa osittain missä olin meditoidessa. Takaisin sain riuhtaistua itsen kunnolla vasta kun tein muutaman sarjan maastavetoja ja poljin kuntopyörää. Ei kai sen noin pitäisi mennä. Eli epäilen itseäni, teenkö jotain väärin?
Ne fyysiset tuntemukset on yleensä mielyttäviä ja mielenkiintoisia. (Ei ne mitään järisyttävää ole, mutta selkeesti olemassaolevia) Pitäisiköhän niistä kuitenkin pyrkiä pois tai olla huomioimatta?
Tai voiko kysymys yksinkertaisesti olla vain väsymyksestä? (Tuli nukuttua ehkä tunnin verran vajaat, normaalisti se ei kyllä tee vastaavaa.)

Vaikea jäsennellä tästä ymmärrettävää, kun ei tiedä miten toinen mieltää samoja asioita.

[MarkoH]

Tuo meidän "lähimunkki" sanoo samaa. "Kaikki on meditaatiota". Riippuu siitä miten tekee ja on siinä.
Se kuitenkin on myös sitä mieltä että ne istumissessiot vie siihen syvemmälle. Ehkä sinä et tarvitse niitä enää.
Hän itse edelleen istuu tuntikausia.

Sitä voisi verrata vaikkapa uimisen opetteluun. Aluksi sitä räpiköi vedessä ja taistelee että vaan pysyisi pinnalla. Yksi päivä huomaa, että kappas vaan, minähän osaan kellua, ilman että teen mitään ihmeellistä. Siitä alkaa vähitellen uiminen, eikä tuolle uimiselle tule enää loppua.

[MarkoH]

Minun täytyy kyllä kysyä tuo sama kysymys. Nimittäin en ole aivan varma. Mielestäni tietyn vaiheen jälkeen ajatukset lakkaa. Huomaan että ne menee joskus "piiloon" ja yrittää sieltä vaivihkaa huudella. Kuitenkin kun pää tavallaan tyhjenee niin tulee jonkunmoinen vajoaminen. Kuulen kyllä kaiken (pidän silmiä kiinni, en raollaan) ja aistinkin ympäristöä, mutta sillä ei tunnu olevan mitään merkitystä. Vajoaa vain siihen. Sitten tulee erilaisia asistimuksia, ei aina mutta hyvin usein.

...

Tai voiko kysymys yksinkertaisesti olla vain väsymyksestä? (Tuli nukuttua ehkä tunnin verran vajaat, normaalisti se ei kyllä tee vastaavaa.)

Älä vajoa, ui

Nukkuminen on kyllä tärkeää. Jos ei nuku tarpeeksi, käy huonosti. Siitä on esimerkkejä omalta kohdaltanikin täältä foorumilta luettavissa. Itse en koskaan meditoinut väsyneenä, se ei vaan tuntunut hyvältä.

Itselleni tuli tuosta "vajoamisesta" mieleen yksi keskustelu täällä, löydätkö tästä yhtymäkohtia omiin kokemuksiisi?

Syväsukellus meditaatio?

[Faranki]

Älä vajoa, ui

Nukkuminen on kyllä tärkeää. Jos ei nuku tarpeeksi, käy huonosti. Siitä on esimerkkejä omalta kohdaltanikin täältä foorumilta luettavissa. Itse en koskaan meditoinut väsyneenä, se ei vaan tuntunut hyvältä.

Itselleni tuli tuosta "vajoamisesta" mieleen yksi keskustelu täällä, löydätkö tästä yhtymäkohtia omiin kokemuksiisi?

Syväsukellus meditaatio?

Tuo "vajoaminen" ehkä kuvastaa omaa tilaani. Jos pitäis "kellua" tai "uida" niin se ei oikeen ole minulla se mitä tapahtuu.

En ihan saa kiinni siitä mitä te tuossa keskustelussa puhutte, enkä ymmärrä kaikkea mitä sanotte. Mielestäni oman sisäisen kokemuksen tai "tilan" kuvaaminen on aika vaikeaa niin, että voisi olla varma, että toinen sen ymmärtää täysin samalla tavoin kuin itse.

Tuli kuitenkin mieleen eräs thaimaalainen munkki joka oli ollut Dhamaykaya meditaatiokeskuksessa Australiassa munkkina kolme vuotta (thaimaassa pitempään) ja puhui hyvää eglantia. Hän puhui minulle "Deep meditation" termeillä omasta meditaatiostaan erään session jälkeen. Hän myös kertoi fysisistä tuntemuksista ja hyvänolon tunteesta. Ehkä se oli sitten sitä "syväsukellusta".

Minä en tiedä.
En ole riittävän kokenut, että osaisin sanoa juuta enkä jaata. Munkkina ollessa oli myös itsellä näitä fyysisiä ilmiöitä, mutta ne on jonkin verran voimistuneet sen jälkeen, vaikka en meditoi säännöllisesti. Täytyy pitää rutiini päällä ja katsoa mitä tapahtuu.

Tietty monenlaista tulee mieleen. Että Alzhaimeriko se siellä omaa päätä kutittelee vai mikä?
Nimittäin se jämähtäminen tai jumittuminen osittain siihen tilaan, mikä on meditoidessa, on tapahtunut muutaman kerran.

Se että olenko sitten kaikissa toimissani läsnä?
En tiedä, mutta nykyään nautin kaikesta tekemisestä. Tietyt rutiinit ei ole enää pakkopullaa vaan vähän niinkuin harraste. Autollakin on kiva ajaa ja ruuhka ei juuri vituta. Jutut tekee yksi kerrallaan ja aloittaa toisen, ilman että asioista tulee taakkaa. Hermostuttaa vähemmän (aikanaan olin liki burn out) ja käämi palaa huomattavasti harvemmin. Onko tuo sitten meditaation ansiota vaiko ihan vaan normaalia toipumista?
Sitäkään ei voi varmaksi sanoa. Ihan yhtä hyin se voi johtua siitä, että oma homonitoiminta hiipuu iän mukana, tottuu kyseiseen tilanteeseen ja odotuksia on vähemmän, hyväksyy sen koska ikä nyt vaan kypsyttää.


Luulisi että meditaatiossakin on ehkä sama kuin treenaamisessa. Kun alottaa esimerkiksi punttitreenin niin tulokset nousee alussa nopeasti (esim. pari vuotta), mutta tietyn pisteen jälkeen se hidastuu. Sitten on joku teoreettinen maximi mihin voi esim. muutaman vuoden harjoittelulla päästä ja sittten geneettisesti sopivat yksilöt etenee pitemmälle.
Voisi kuvitella että meditaatiossa on sama. Ekat viikot ja kuukaudet menee räpeltäessä ja perusasioita opiskellessa, mutta tulosta tulee myös ehkä reilummin. Sen jälkeen kun siihen todella pääsee kiinni niin sen jälkeen eteneminen onkin hieman hitaampaa.

[MarkoH]

Ei mulla paljon lisättävää. Tärkeää olisi että harjoitus olisi sellaista että sitä tykkää ja haluaa tehdä säännöllisesti. Mitä harjoitusta se sitten tarkoittaa itse kunkin kohdalla, se on jokaisen oma asia. Vaihtoehtoja on mistä valita. Jotkut jopa katsovat asiakseen viritellä jotain perinteistä harjoitusta omien mieltymystensä mukaiseksi. Tekevät mistä tykkäävät, tekevät siitä sellaisen että tykkäävät ja haluavat todella tehdä sitä. Pitäen kuitenkin siitä tärkeimmästä kiinni, eli läsnäolosta. Mihin se sitten ajan kuluessa johtaa, jää nähtäväksi. Omalla kohdallani tämä on ollut ok lähestymistapa mielestäni. Pitää "hauskaa", vaikka sitten vaan paikallaan istuen. Tavallaan.

[Faranki]

Tuli vielä yleisluontonen ajatus mieleen, nimittäin jos meditoidesa tulee tuntemuksia (fyysisiä tai psyykkisi) niin synnyttääkö meditointi niitä vai onko niin, että meditoidessa vain havaitsee niitä paremmin?
Eli mahdollisesti huomaa jotakin olemassa olevaa jota mutoin ei vain hiffaa?

Saattaa olla tämäkin omaa toiveajattelua.